maanantai 3. lokakuuta 2016

Niityn yli puiden siimekseen

Kauniit syyskuun päivät ovat upeaa aikaa! Kesä ei ole vielä luovuttanut otettaan, mutta syksyn värit alkavat jo vallata alaa puissa ja maakasveissa. Jätämme hyvästit lämpimille kesäpäiville ja varustaudumme hieman huokaisten pimeneviin iltoihin, syyssateisiin, räntään, kylmään. Mutta ei ihan vielä! Ensin tietysti ikuistamme nämä hienot hetket maalauksiin.

Aurinkoisina päivinä taivaan ollessa syvän sininen kaikki päävärit eri vivahteineen ovat yhtäaikaa esillä. Kun taiteilija vielä lisää maalaukseen mukaan vähän omiaan, onkin jo väriähky uhkaamassa. Yleensä yksinkertaisella rajoitetulla väripaletilla on helpompi saada aikaa yhtenäinen ja miellyttävä maalaus. Laajalla väripaletillakin voi selviytyä kunnialla, kunhan käyttää värejä järkevästi. Erityisesti taiteessa säännöt on tehty rikottaviksi, mutta ne kuitenkin usein auttavat kohti parempaa lopputulosta. Yksi tärkeimpiä sääntöjä on maalata riittävän isoja alueita, joissa joku väri hallitsee. Jos ripottelee värejä sinne tänne, on seurauksena helposti liian täplikäs, sekava maalaus. Toisaalta väriharmonian kannalta on usein hyvä, että sama väri esiintyy ainakin muutamassa paikassa maalausta.

Erityisesti puita ja muuta kasvillisuutta maalatessa liikaa yksityiskohtia syntyy helposti. Puussa on tuhansia lehtiä, mutta niitä ei todellakaan ole syytä kaikkia erikseen maalata. Maalauksessa puut ovat abstrakteja muotoja ja metsä muodostaa maalauksessa yhtenäisen muodon. Toki niitä yksityiskohtiakin maalataan, pieninä viitteinä.

Hyvän maalauksen perusta on sommittelu, jonka muodostavat isot muodot. Maisemamaalauksessa iso puu on muoto, samoin metsä, järvi, taivas, tie, pelto jne. Isot muodot jäävät näkyviin, kun siristää silmänsä niin, että yksityiskohdat katoavat. Jos maalauksessa on yli neljä isoa muotoa, alkaa sen rakenne heikentyä. Pienempiä muotoja ja yksityiskohtia onkin sitten maalauksen tyylistä riippuen paljon tai vähän.

Tässä esimerkissä valitsin referenssiksi ottamani valokuvan syksyisestä pikkutiestä Uudellamaalla. 


Päätin heti alkuun muuttaa asfalttitien hiekkatieksi. Aluksi ajattelin ottaa mukaan sähköpylväät, mutta jätin ne kuitenkin pois, koska ne olisivat tehneet työstä sekavamman. Koska halusin työhön lämpimän yleissävyn, valitsin paperiksi ruskean Sennelierin Pastel Card -paperin, kokona 30 x 40 cm. Aluksi hahmottelin pastellikynällä isot muodot. Paperin teippauksen oikeaan ylälaitaan laitoin nuolen merkiksi muistuttamaan valon suunnasta.

Suurten värimassojen levittämisen aloitin kovahkoilla Rembrandtin liiduilla ylhäältä alaspäin. Koska pastelleista valuu aina alaspäin väripölyä (maalaus pystyssä telineessä), on työskentely ylhäältä alaspäin luonteva valinta. Aluksi vedin taivaaseen perussinisen, sitten ryhdyin työstämään puiden lehvästöä. Tässä vaiheessa isojen massojen muodot eivät ole kovin tarkkoja - niitä ehtii työstää maalauksen edetessä. 


Mutta mitä ihmeen väriä tässä kuvassa näkyy? Puiden keskelle on maalattu violettia! Esiintyykö luonnossa todellakin tällaista väriä? No ei esiinny, mutta tämähän ei olekaan oikea metsä, vaan maalaus, joka ei yritäkään olla luonnonmukainen dokumentti. Violetti, tumma purppura ja sinisen sävyt toimivat hyvin vastaväreinä ja mausteena nk. oikeille luonnonmukaisille väreille. Pastelleilla maalatessa kannattaa edetä tummasta vaaleaan. Siksi ensiksi maalataan puiden varjokohdat ja niiden päälle valoisampi lehvästö. Varjokohdissa voi käyttää useaa eri väriä, kunhan ne ovat valööriltaan samanarvoisia, siis yhtä tummia. Usean värin käyttö tekee varjoista eloisampia. Tässä työssä olen valinnut valon puolelle jääviin varjoihin lämpimämmät ja varjotummiin kylmemmät sävyt.


Lehvästön rakensin tumman päälle lisäämällä ensin tummempia vihreitä, ruskeita ja punaisen sävyjä, ja siitä sitten pikkuhiljaa kohti vaaleimpia sävyjä valoisissa kohdissa. Valokohtiin ei kannata laittaa vain saman värin vaaleampaa sävyä vaan myös värin lämpimämpää versiota. Tässä vaiheessa siirryin käyttämään myös pehmeämpiä liituja, kuten Giraultia ja Terry Ludwigia.


Täysin sininen taivas on usein tylsä. Siksi lisäsin vähän pilviä taivaalle. Taivas on päivisin aina ylempänä tummempi ja lähellä horisonttia vaaleampi, minkä toteutuin pilvien ohessa.

Puihin kaiversin joitain valoaukkoja, joista taivas näkyy läpi. Aukkoja tekee helposti liikaa ja liian vaaleita. Aukot voivat olla hieman tummempia kuin takana oleva taivas, varsinkin pienissä aukoissa. Samoin kaiversin taivaan sinisellä puiden reunojen muodot mielenkiintoisemmiksi. Puiden rungot lisäsin loppuvaiheessa. Niiden muotoja, sävyjä ja sijaintia toisiinsa nähden kannattaa vaihdella.

Lopuksi tein etualan niityn, josta suurin osa on melko pehmeitä muotoja. Pohjalla on maan pohjan tumma ruskea. Niityssä on vältetty vahvoja kontrasteja ja teräviä rajoja, koska ne vetävät katsetta puoleensa, eikä etualan niityn ole tarkoitus olla maalauksen fokus. Fokuskohta löytyy tien mutkasta, sen takana näkyvästä kauemmasta metsästä ja puiden taakse katoavasta tiestä. Maalauksen alalaita ja reuna ovat valööriltaan hieman tummempia; näin katse pysyy helpommin maalauksen sisäosissa.

Niitty ja metsä viimeistellään muutamilla yksityiskohdilla, lehdillä ja joillakin ruohonkorsilla, jotka lisäävät tekstuuria ja viihdyttävät silmää. Fokuskohdan alueelle vielä vähän kirkkaampia värejä. Lopuksi signeeraus, joka on olennainen osa maalausta. Kaiken kaikkiaan maalauksen kului 5-6 tuntia.


Kun vertaa lopullista maalausta valokuvaan, voi nähdä jotain yhtäläisyyttä suurissa muodoissa, mutta muuten maalaus on alkanut elää omaa elämäänsä. Näin sen kuuluukin olla - en halua jäljentää valokuvia. Jos osaisin, haluaisin tehdä impressionistisempia maalauksia ja abstraktimpaa tyyliä. Siihen eivät taitoni vielä riitä, mutta tekemällä paljon töitä voin ehkä hieman paremmin seurata näkemykseni teitä. Ja matkan tekeminen on itsessään valtavan antoisaa.


3 kommenttia: